Raskaus ja muuttuva kehonkuva

Kehonkuvani on vaihdellut paljon läpi elämän. Sairastuin anoreksiaan ensimmäistä kertaa ollessani vain 10-vuotias ja myöhemmin syömishäiriöoireet ovat uusiutuneet nuoruusiässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Erityisesti isot elämänmuutokset ovat saattaneet laukaista ahdistusta, joka on purkautunut pakonomaisella ajattelulla ruokaa ja painoa kohtaan. 

Viime vuosina olen ollut normaalipainoinen ja kokenut itseni hyväksi omassa kehossani.   Puolisoni jaksaa muistuttaa päivittäin sanoilla tai teoilla, että olen ihana ja alan itsekin uskoa siihen. Edes isot elämänmuutokset kuten raskaus eivät ole laukaisseet syömishäiriöoireulua. Oikeastaan raskaus on tehnyt vain hyvää ja osaan olla yhä armollisempi itselleni, kun olen vastuussa myös jonkun toisen elämästä. Toki saatan ajoittain tuntea epävarmuutta omasta kehosta niin kuin varmaan meistä kaikki. 

Kuva: Nappari / Tuomas Mikkolainen https://nappari.fi/

Haave äitiydestä on auttoi minua taistelemaan syömishäiriötä vastaan. Yhdessä vaiheessa kuukautiseni olivat pari vuotta pois ja olin siitä kovin huolissani. Pelkäsin, etten voi saada ikinä lapsia. Lääkäri kannusti, ettei siinä pitäisi olla ongelmaa, kunhan saan painoni kohdilleen ja hormonitasapaino palautuu. Paino nousi ja kuukautiset palasivat. Pelkäsin silti, ovatko laihuusjaksot turmelleet kehoani, etenkin ensimmäisen raskauden keskenmenon koettuani. Lääkärit ovat kuitenkin vakuutelleet, ettei vika ole minussa tai kehossani. Noin joka viides todettu raskaus päättyy keskenmenoon eli se on valitettavan yleistä.

Tämä toinen raskaus on vahvistanut minulle viimein, että kehoni toimii ja pystyy ihmeellisiin asioihin. Vaikka raskausaikana kehossa tapahtuu valtavasti muutoksia, olen suhtautunut niihin lähinnä positiivisesti.  Ensimmäistä kertaa elämässä kasvava maha tuntuu hyvältä asialta. Kuitenkin ulkonäköä tärkeämpää minulle on se, että minä ja vauva voimme hyvin.

Raskausaikana olen suhtautunut painonnousuun mielestäni neutraalisti. Ennen raskautta elin ilman vaakaa, enkä edes tiennyt, mitä painoin. Neuvolassa on täytynyt kuitenkin astua vaa'alle, sillä painoa on tärkeä seurata raskausaikana vauvan ja äidin hyvinvoinnin kannalta. Terveydenhoitaja tietää syömishäiriötaustastani, eikä hienotunteisesti kommentoinut mitään painostani. Noin puolivälissä raskautta uskalsin kysyä, onko painoa kertynyt normaalisti. Kuulemma on normaalisti ja tasaisesti. Se tieto riittää, enkä halua ottaa paineita siitä, mitä painan raskausaikana tai sen jälkeen. Uskon, että kehoni ottaa sen mitä tarvitsee. 



Kun nyt viimeisellä kolmanneksella (rv 33+3) katselen alkuraskauden kuvia, mahani näyttää mielestäni kovin pikkuiselta. Alkuraskaudessa taas pienikin turvotus mahassa tuntui valtavalta ja vähän kiusalliselta, kun näytin enemmänkin ilmavaivoista kärsivältä kuin raskaana olevalta. Muutokset kehossa ovat tapahtuneet sopivan hitaasti, että pää on pysynyt yleensä mukana. Välillä tosin säikähdän, kun mahani osuu johonkin yllättävään paikkaan, kun luulen sitä pienemmäksi vanhasta muistista.

Mahan lisäksi olen kasvanut raskausaikana vähän kaikkialta. Eniten harmittaa, että vihki- ja kihlasormus eivät enää mene turvonneisiin sormiin. Toisaalta on ihanaa, että ensimmäistä kertaa elämässä minulla on lähes koko ajan lämpimät kädet! Ennen raskautta minulla oli ihan surkea ääreisverenkierto, sormet ja varpaat kuin jääkalikat.

Raskausarvilta olen välttynyt ainakin toistaiseksi, mutta linea negra eli pigmenttiviiva piirtyy läpi koko vatsan. Napakorun vaihdoin melko ajoissa joustavampaan malliin, mutta siitäkin täytyi luopua raskauden viimeisen kolmanneksen tienoilla. Napa oli sen verran pullahtanut ulos ja lävistysreikääkin kiristi. Toivottavasti saan korun vielä paikoilleen synnytyksen jälkeen, sillä venynyt lävistysreikä ilman korua ei näytä ainakaan tällä hetkellä kivalta.

Kaikista muutoksista huolimatta tunnen oloni hyväksi omassa kehossani. Toivon,  että synnytyksen jälkeen pystyisin suhtautumaan itseeni yhtä armollisesti kuin raskausaikana. Olen varautunut siihen, ettei kehoni välttämättä palaa enää ikinä entiselleen, eikä sen tarvitsekaan. Jos jokin asia harmittaakin omassa ulkomuodossa, olen päättänyt, etten aio ikinä puhua siitä negatiiviseen sävyyn tulevan lapsemme kuullen. Haluan opettaa hänelle, että jokainen ihminen on arvokas juuri sen näköisenä ja kokoisena kuin on.



Kommentit