Enkelivauva Papu


Tämä blogiteksti on kaikista vaikein aihe kirjoittaa. Kerron teille enkelivauva Papun tarinan ja kokemukseni keskenmenosta. Se on ollut mielen päällä, sillä tällä viikolla 8.9. oli Papun laskettu aika. Samana päivänä minulla lähti nykyisen raskauden viikko 21 käyntiin. Fiilikset ovat ristiriitaiset: samalla olen surullinen menetetystä vauvasta, samalla äärettömän kiitollinen ja onnellinen nykyisestä. 


Taianomainen alku


Toivoimme puolisoni kanssa kovasti vauvaa. Oli jo epätoivoinen olo, kun raskaustesti näytti kuukaudesta toiseen negatiivista. Joulukuussa olimme reissussa Berliinissä, jossa oli joulupuutarha ja toivepuu. Otimme taikakeinot käyttöön ja kirjoitimme joulupuuhun toiveen: vauva. Tuntui uskomattomalta, että pian tuon reissun jälkeen tein positiivisen raskaustestin ja aloin saamaan tavallisia raskausoireita. Aloimme kutsua vauvaa työnimellä Papu. 


Samoihin aikoihin kun sain tietää olevani raskaana, aloitin toivomassani työpaikassa musiikinopettajan hommat. Olin onneni kukkuloilla. Samalla minulla oli kuitenkin paha aavistus, ettei kerralla voi tapahtua näin paljon hyvää elämässä. Halusin saada varmuuden, että kaikki on hyvin ja niinpä varasin ajan yksityiselle lääkärille varhaisraskauden ultraäänitutkimukseen raskausviikolle 9. 

 

 

Kun koko maailma romahti

 

Ultraäänitutkimus pelotti ja jännitti todella paljon. Yritin ajatella järkevästi: suurin osa raskauksista menee hyvin ja normaalisti, olen vielä nuori ja terve ihminen, todennäköisesti kaikki on hyvin. Ultraava lääkäri sanoi: “Näyttäisi siltä, että raskaus on kohdussa, mutta minkäänlaista sikiökaikua ei löydy.” En meinannut ymmärtää, mitä se tarkoitti.

 

Kun istahdin alas kuuntelemaan ohjeita, tajuntaan iskeytyi, että pahin pelkoni oli käynyt toteen. Kohdussa oli vain tyhjä sikiöpussi ilman sikiötä eli kyseessä oli tuulimunaraskaus. Lääkäri sanoi, että onpa harmi. En osannut sanoa mitään. Harmi tuntui niin vähättelevältä ilmaukselta siihen nähden, että koko maailmani oli romahtanut. Kun astuin ulos vastaanottohuoneesta, purskahdin itkuun, jota ei voinut lopettaa. Onneksi puolisoni pysyi rauhallisena tilanteessa. En tiedä, miten olisimme muuten saaneet lääkärimaksua maksettua ja selviydyttyä bussimatkasta kotiin. 

 

Jäin parin viikon sairauslomalle töistä. Sinä aikana tuulimunaraskaus varmistettiin vielä sairaalassa naistentautien poliklinikalla. Samalla löydettiin toinenkin sikiöpussi. Ehkä olisimme voineet saada kaksoset. Sain pikaisen lähetteen lääkkeelliseen kohdun tyhjennykseen. Tyhjennys pelotti, mutta samalla tuntui helpottavalta saada kaikki se epäonni kohdusta ulos. En lähde kuvailemaan tyhjennystä sen tarkemmin, sillä se ei ole kovin mieluisaa luettavaa. Kipulääkitys oli hyvä, niin siitäkin selvittiin.

 

Kohdun tyhjennyksen jälkeen jouduin käymään parin viikon välein verikokeissa niin kauan, kunnes kaikki raskaushormonit poistuvat verestäni. Raskaushormonien poistumisessa meni lopulta pari kuukautta. Se tuntui hirveän pitkältä ja turhauttavalta ajalta, sillä emme myöskään saaneet yrittää toista raskautta ennen sitä.



Toipumisprosessi

 

Toipumiseen on auttanut parhaiten aika, sureminen ja puhuminen. Olen jakanut surua paljon läheisimmille ihmisille, etenkin puolisolleni. Tuntui hyvältä, että olin läheisten ajatuksissa, vaikka eivät he voineet minulle vauvaa taikoa. Pääsin myös psykologin etävastaanotoille, joista sain hyviä neuvoja surun käsittelyyn sekä työssä jaksamiseen koronaviruksen keskellä. Psykologin neuvoista olen poiminut meditaation ja tietoisuusharjoitukset pysyvästi osaksi arkeani. Kokeilin myös terapeuttista kirjoittamista. Sellaisenaan se ei ole minun juttuni, mutta olen kirjoittanut paljon päiväkirjaa ja nyt tätä blogia. 

 

Olen käynyt läpi monia tunteita: surua, vihaa, turhautumista, itsesyytöksiä, pelkoa, kateutta ja epätoivoa. Surin vauvaa, jonka menetin ajatuksen tasolla. Samalla tunsin itseni typeräksi, että surin jotain, jota periaatteessa ei ole ollut olemassa. Vihasin omaa kehoani, joka oli pettänyt minut. Syytin itseäni siitä, että olin juonut Berliinissä glühweinia ja olutta ennen kuin tiesin olevani raskaana. Pelkäsin, että hedelmällisyydessäni on jotain vikaa ja emme saa ikinä vauvaa. Olin kateellinen kaikille, jotka saivat.

 

Vasta toisen raskauden myötä olen pystynyt hyväksymään keskenmenon osaksi elämäntarinaani. Enää en epäile, ettenkö voisi tulla normaalisti raskaaksi. Enää en syytä itseäni tapahtuneesta, sillä en olisi voinut mitenkään vaikuttaa keskenmenoon. Enää en ajattele Papun menetystä päivittäin. Ilman jälkiä en selvinnyt, mutta on menetys tuonut jotain hyvääkin. Koen, että pystyn arvostamaan elämän ihmettä entistä syvemmin, kun tiedän, että se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. 

 

Lopuksi vielä tekemäni laulu surun keskellä. Se jatkakoon siitä, mihin sanat eivät riitä. 

 

 

Kommentit

  1. Kiitos sinun tarinasta❣️Minulla on 3 lasta. Ja myös oli keskenmeno vuonna 2012 ja kohdunulkoinen raskaus 2 viikkoa sitten..Ymmärrän ja tuntui kaikki mistä sinä puhuit❤️ Onnea sinulle ja vauvalle❣️Elämässä aina on toivo:)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista ja onnen toivotuksista! :) Mukava kuulla, että tähän tekstiin voi samaistua, vaikka tietenkään keskenmenoa tai kohdun ulkopuolista raskautta ei toivoisi kenenkään joutuvan kokevan. Haleja, voimia ja parempia aikoja sinulle! Aina on toivoa niin kuin sanoit. <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti